The Shining (the US cut)

The Shining. The Overlook Hotel. Please do click on the images to enlarge them.

The Shining. On their way to the Overlook Hotel: Wendy (Shelley Duvall), Danny (Danny Lloyd) and Jack Torrance (Jack Nicholson).

The Shining. Lisa and Louise Burns as Grady Sisters.

The Shining: Jack Nicholson as Jack Torrance.

The Shining – hohto / The Shining.
    GB / US © 1980 Warner Bros. PC: Hawk Films / Peregrine Productions / The Producer Circle Company. Warner Bros. presents. EX: Jan Harlan. P: Stanley Kubrick.
    D: Stanley Kubrick. SC: Stanley Kubrick, Diane Johnson – based on the novel by Stephen King (1977, translated into Finnish as Hohto). DP: John Alcott – 35 mm – colour – negative 1,37:1 – theatrical US & UK 1,85:1 – theatrical 1,66:1. PD: Roy Walker. AD: Leslie Tomkins. Cost: Milena Canonero. Makeup: Barbara Daly, Tom Smith. Hair: Leonard. SFX: Les Hillman. ED: Ray Lovejoy. Casting: James Liggat. Personal assistant to Mr. Kubrick: Leon Vitali.
    M: Wendy Carlos & Rachel Elkind (theme music “Shining” & “Rocky Mountains”).
    [The Shining main title theme music is "Dies irae" / "Day of Wrath": "dies irae, dies illa", a Gregorian chant probably from the 13th century, comp. probably Tommaso da Celano. In Finland it is Hymn 158 "Vihan päivä kauhistava", Finnish lyrics by Hemminki Maskulainen (1605). Via Hector Berlioz: Symphonie fantastique: "Dream of a Witches' Sabbath".]
    Further soundtrack listing according to Wikipedia:
    "Lontano" by György Ligeti, Ernest Bour conducting the Southwest German Radio Symphony Orchestra (Wergo Records)
    "Music for Strings, Percussion and Celesta": adagio by Béla Bartók, Herbert von Karajan conducting the Berlin Philharmonic Orchestra (Deutsche Grammophon)
    "Utrenja" – excerpts from the "Ewangelia" and "Kanon Paschy" movements by Krzysztof Penderecki, Andrzej Markowski conducting the Warsaw National Philharmonic Orchestra (Polskie Nagrania Records)
    "Als Jakob erwachte...", "De Natura Sonoris No. 1" (Cracow Philharmonic Orchestra conducted by Henryk Czyż) and "De Natura Sonoris No. 2" by Krzysztof Penderecki (Warsaw National Philharmonic Orchestra, conducted by Andrzej Markowski, Polskie Nagrania Records)
    "Home (When Shadows Fall)", performed by Henry Hall and the Gleneagles Hotel Band (Columbia Records)
    "It's All Forgotten Now" by Al Bowlly, performed by Ray Noble and His Orchestra
    "Masquerade", performed by Jack Hylton and His Orchestra
    "Kanon (for string orchestra)" by Krzysztof Penderecki
    "Polymorphia (for string orchestra)" by Krzysztof Penderecki, Cracow Philharmonic Orchestra conducted by Henryk Czyż
    "Midnight, the Stars and You" by Al Bowlly, performed by Ray Noble and His Orchestra (not on soundtrack)
    C: Jack Nicholson (Jack Torrance), Shelley Duvall (Wendy Torrance), Danny Lloyd (Danny Torrance), Scatman Crothers (Dick Hallorann), Barry Nelson (Stuart Ullman), Philip Stone (Delbert Grady), Joe Turkel (Lloyd), Lia Beldam (young woman in bath), Billie Gibson (old woman in bath), Barry Dennen (Bill Watson). Not in the final cut: Anne Jackson (doctor), Tony Burton (Larry Durkin), Robin Pappas (nurse) and Burnell Tucker (policeman).
    Studio: EMI Elstree Studios. Loc: Timberline Lodge (Oregon), Glacier National Park (Montana), Ahwanee Hotel (Yosemite National Park).
    London preview: 21.5.1980. Los Angeles and New York City: 23 May 1980. General release: 13 June 1980.
    Helsinki premiere: 26.9.1980 Arena 1, Bristol, released by WarnerColumbia – VET 88473 – K16.
    Original version 146 min. After a few weeks in the US: regular American release 3970 m / 144 min. London and European release 3295 m / 119 min
    The short European version is Kubrick's Final Cut (source: Jan Harlan 14.9.2002).
    35 mm print from Park Circus of the US cut at 142 min.
    Screened at Kino Regina, Helsinki (Stanley Kubrick), 3 April 2019.

I saw for the first time the US cut of The Shining, at 144 minutes longer than the European cut which runs 119 minutes. All material is great, but I can now understand why Stanley Kubrick preferred the short version. It is more effective.

By now The Shining is generally acknowledged as a masterpiece, and it is also a cult movie in a true sense of the word. It has a cult following meaning that people know much of its dialogue by heart, and there is an ongoing discourse about the mysteries of the movie.

The original reaction to The Shining was contradictory. Myself, when I saw the movie during its first run in 1980, I felt both intrigued and distanced. The Shining is both a horror film and a meditation on horror. But it never takes the easy way out, there is nothing glib or flippant. It is a true original.

Based on the novel by Stephen King, the author was disappointed with Kubrick's interpretation and preferred the tv miniseries remake called Stephen King's The Shining (US 1997) which ran 254 minutes, was directed by Mick Garris and starred Rebecca DeMornay, Steven Weber, Melvin Van Peebles and Elliott Gould.

There is one strength in the remake. The emotional bond between father and son is more profound. It reminds me of my favourite Stephen King film adaptation, Cujo (1983) directed by Lewis Teague, with a magisterial performance by Dee Wallace as the mother of the son threatened by a rabid dog.

Such a shattering passion of emotion is missing from Kubrick's film which might have tapped a great father and son tradition ranging from King Vidor's The Crowd, via Yasujiro Ozu's 1930s films to Vittorio De Sica's Ladri di bicicletti, but that territory is not Kubrick's.

Jack Nicholson's interpretation of Jack Torrance belongs to the legendary and unforgettable performances in the history of the cinema. It is a display of rampant madness. Nicholson overacts with gleeful abandon. His hamming can be compared with the most unhinged interpretations of Emil Jannings and Orson Welles.

There is an intentionally cartoonish approach in Nicholson's performance. Trying to break into the chambers of his wife and son he emulates Big Bad Wolf: "then I'll huff and I'll puff and I'll break your house in". Associations run to other legendary antinaturalistic characters like Anthony Quinn's Zampanò in Fellini's La strada (also based on Big Bad Wolf) and Robert Mitchum's Harry Powell in The Night of the Hunter and why not also his Max Cady in Cape Fear ("Maybe I'm the big bad wolf " says Robert De Niro in the Cape Fear remake).

In the history of the horror film Nicholson's macabre performance invites comparison with Conrad Veidt and Lon Chaney. Nicholson's performance is so powerful that it throws the film off balance, but Kubrick uses the situation to his advantage.

There are many interpretations of The Shining. For me, it is a tale of madness, une folie à trois. Jack Torrance is a failed writer who dreams of writing his masterpiece in the peace and quiet of wintertime Overlook Hotel. But the perfect conditions for concentration only serve to reveal glaringly his lack of talent.

Jack's self-image is based on illusion. He fails to face the truth, and his ego is crushed. Kubrick's interpretation is a tale of toxic patriarchy. Jack has no flexibility; he is unable to reassess his resources. Instead of turning to his wife and son for support, he projects his frustration on them, and makes them victims of a horrible revenge.

In the intimate closeness of the nuclear family Jack's madness is also reflected on his wife and son. They are caught in the maelstrom of Jack's nightmare.

In the interpretation of Nicholson and Kubrick The Shining becomes primarily Jack's story in the tradition of the monster movie. Whenever Dracula, Frankenstein's monster, the Mummy or King Kong is involved, other characters tend to remain secondary. Nicholson and Kubrick manage to create an equally immortal monster of Jack Torrance.

A weakness in the performance is that it is instantly clear that Jack is deranged. We never see a happy and relaxed dad.

Books have been written on The Shining. I think all references to ancient Indian burial grounds, jet set parties of the roaring twenties and the four presidents who have stayed at Overlook Hotel are relevant. I also agree that all Kubrick's films are on some level about the Holocaust.

Remarkably for a horror film, Kubrick uses challenging modern concert music on the soundtrack, juxtaposed with ballroom music from bygone days. In the opening title theme he joins a distinguished tradition of Fritz Lang (Metropolis), Carl Th. Dreyer (Day of Wrath), and Ingmar Bergman (The Seventh Seal) by playing the medieval theme of "Dies irae", also popular in heavy metal.

The title of the novel and the film is apt for a characteristic motif in Kubrick's œuvre: a dazzling light coming through a window or another source. For me, it is the light from beyond.

The print screened was clean and complete, with a visual quality that was satisfactory but not great.

BEYOND THE JUMP BREAK: OUR PROGRAM NOTE BY MATTI SALO:
BEYOND THE JUMP BREAK: OUR PROGRAM NOTE BY MATTI SALO:

"It is a nice picture of American home life."
– Paul Mayersberg

Stanley Kubrickin Hohto kääntää Hitchcockin Psyko-draaman aineksia nerokkaasti päälaelleen ja solmii Henry Jamesin sukuista ikuista arvoitusta "kuvatessaan erään perheen jäseniä pikku hiljaa tulossa yhdessä hulluiksi” (Kubrick).
   
Hohdossa muunnellaan satujen ja tarujen ikiaikaisia kuvioita. Siinä on älykäs pikku poika ja iso paha susi, huone johon tiukasti kielletään astumasta, ihmeenomaisia pelastumisia, houkuttelevia labyrintteja, lumimyrskyn valkeita tienoita. Enkelimäisen Danny-pojan yliluonnollinen hohtamisen lahja, telepaattinen kyky nähdä mennyttä ja tulevaa, häivyttää tunnun ajasta ja luontuu Kubrickin keinoksi lähestyä piilotajuntaa, jossa aika kadottaa merkityksensä.
   
Avaruus keskittyy, ja Coloradon vuorille eristetystä Overlook-hotellista tulee draaman toinen pahanilkinen päähenkilö, joka elää vuorovaikutussuhteessa Jack Torrancen sisältä päin kuvatun järkiperäistetyn hulluuden kanssa.

Stephen Kingin mahdikkaasti junnaavan romaanin työläästä psykologiasta Kubrick ja kirjailija Diane Johnson lopultakin kaappasivat aika niukalti aineksia. Elokuvassa luotetaan modernin musiikin ja liikkuvan kameran voimiin panna tunteet ja ajatukset vauhtiin.

Jack Nicholsonin raisuja riskejä ottavassa, satiirisessa tulkinnassa Jack Torrancen teatraalinen, virnis-televä sadismi tihentää psyykkistä kudosta, estää elokuvaa ohenemasta puhtaan liikkuvan linjan abst-raktioksi.

Overlook-hotelli on Wendy Torrancen (Shelley Duvall) mukaan “aivan kuin haamulaiva”. Vuosisadan alussa intiaanien pyhille hautapaikoille pystytetty rakennus kantaa ainaista kirousta. Hotellin väkivaltaiset tapahtumat ovat jättäneet itsestään jälkiä, joskin vain hohtavan lahjakkaat pystyvät niitä havaitsemaan.

Hotellin haamuista erottuu kaksi vaikuttavaa hahmoa: baarimikko Lloyd sekä snobistisen absurdi Grady, tarjoilija ja mahdollisesti Torrancen onneton edeltäjä hotellin talvihuoltajana, Jackin keskustelut miesten kanssa ovat elokuvan herkkukohtauksia, Chaplinin Kultakuumeestakin tutun “mökkihöperyyden” pistävää taudinkuvaa. Jackin sosiaalinen kauna, Kubrickin päähenkilöiden luontainen ominaisuus, ilmenee ja voimistuu Kultaisen salin baarissa ja miesten huoneessa. Jaksoissa aaltoilee loputtoman kiehtova 1920-luvun tanssimusiikki, Fitzgeraldin Kultahatun atmosfääri, johon viimeisissä otoksissa palataan perin arvoituksellisen stillkuvan myötä.

Valokuvassa – tekstinä “Heinäkuun neljäs, 1921” – nähdään koreasti pukeutuneiden kansallispäivän juhlijoiden keskellä sama Jack, jonka juuri näimme, nykyajassa, paleltuneen hotellin ulkopuolelle, kuin Minotaurus labyrinttiinsa. Erakkomaisen eristäytynyt Jack on jäätyessään jähmettänyt itsensä 1920-luvun haavemaailmaan, ainaisen seuraelämän suosikiksi, pelastavan hotellinsa vangiksi. Kirjailijaksi kykenemätön mies ikuistuu kameran kohteena.

Kubrickin – tai Diane Johnsonin – ikiomia ideoita, vailla vastineita Kingin romaanissa ovat mm. labyrintit, Coppolan Keskustelusta voimistetut verivirrat, Jackin kammottava käsikirjoituspinkka, sisältönään yksi ainoa lause typografisin, taantuvin variaatioin (“Pelkkä raadanta ilman leikkiä tekee Jackista tylsän pojan”), pikkutytöt Dannyn / Tonyn näkyinä, pojan polkuauto sekä Psykoa ja muita kauhuleffoja satirisoivat kohtaukset.

Kubrick ja Johnson tutkivat huolellisesti kahta tekstiä käsikirjoitusta valmistellessaan, nimittäin Sigmund Freudin esseetä “Das Unheimliche” (1919) ja Bruno Bettelheimin kirjaa Satujen lumous, merkitys ja arvo (1976, suom. 1984). Molemmissa käsitellään ihmisen suhdetta animistiseen maailmankaikkeuteen, toisin sanoen uskomuksia siihen, että hyvät tai pahat henget asuvat kaikissa esineissä ja että ajatukset ja toiveet ovat kaikkivoipia fyysiseen todellisuuteen nähden. Freud lähestyi aihetta aikuisen näkökulmasta, jossa tuollaiset uskomukset muka ovat voitettu kanta, tai sitten psykootikon perspektiivistä, joka tulkitaan animististen käsitysten virittämäksi ansaksi, tai alkukantaisen ihmisen tasolta, jossa ulkomaailma vielä koetaan oman tajunnan rakennevastineeksi. Bettelheim tutkaili aluetta lapsen maailmasta käsin: lapsi vielä asuu animistisessa kaikkeudessa, jota sadut nimenomaisesti heijastavat.

Freudin “das Unheimliche” eli “kammo” sisältää kaksoisolennon ilmiöön kytkeytyen Hohdossa esiintyviä keskeisteemoja: samannäköisiä henkilöitä, joita luullaan identtisiksi, telepatian, yksilön samastumisen toiseen niin että hän unohtaa oman luonteensa tai korvaa sen toisen henkilön minuudella, samojen asioiden, luonteenpiirteiden, rikosten, nimien kertautumisen sukupolvesta toiseen.

Bettelheimin ideoita voi Hohdossa seurata kaikessa mikä liittyy Danny-poikaan. Animistisesta lähtökohdasta alkavat sadut auttavat lasta voittamaan oidipaaliset jännitteet perheessä: lapsi voi erotella ja projisoida oman ja vanhempiensa persoonallisuuden eri puolia tarinan moninaisiin henkilöihin. Projisointi (projektio) on puolustusmekanismi, omiaan etenkin oidipaalisten jännitteiden lievittämiseen. Alkukantaisessa ihmisessä se johtaa totemismiin, lapsessa leikin eri muotoihin, neurootikossa pakkomielteisiin.

Freudin ja Bettelheimin aatteiden heijastusta Kubrickin elokuvaan on oivaltavasti käsitellyt kanadalainen Christopher Hoile esseessään “The Uncanny and the Fairy Tale in Kubrick’s The Shining” (Literature / Film Quarterly XII:1/1984). Olen yllä pystynyt antamaan vain kalpean aavistuksen Hoilen upeasta tekstistä.

Hohtoa on rinnastettu moniin elokuviin ja myös kirjallisuuden klassikoihin. Jo nimettyjen lisäksi mainittakoon vielä Wellesin Citizen Kane, Resnaisin Viime vuonna Marienbadissa, Altmanin Kvintetti, Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva ja Sartren Suljetut ovet...

Hohto yhdistää kolmen terävän ironikon kyvyt: Kubrickin, Johnsonin ja Jack Nicholsonin. Ironia meni hukkaan niinkin älykkäälle kriitikolle kuin Pauline Kael. Hänen mukaansa elokuvassa ei tuntunut olevan mitään mieltä.

Suositeltavaa muuta kirjallisuutta:
Denis Barbier: “Entretien avec Diane Johnson”, Positif 238 / Janvier 1981.
Michel Ciment: Kubrick (1980).
Richard T. Jameson:”Kubrick’s Shining”, Film Comment 16:4 / July-August 1980.
Flo Leibowitz & Lynn Jeffress: “The Shining”, Film Quarterly 34: 3 / Spring 1981.
Paul Mayersberg: “The Overlook Hotel”, Sight & Sound 50:1 / Winter 1980/81.
Thomas Allen Nelson: “Kubrick: Inside a Film Artist’s Maze” (1982).
P. L. Titterington: “Kubrick and “The Shining”, Sight and Sound 50:2 / Spring 1981.

– Matti Salo (1981, 1987)