Kohtalo johtaa meitä / Destiny Guides Our Way

Kohtalo johtaa meitä / Destiny Guides Our Way. Starring Eija Karipää as Sirkka Taikavuori and Eino Katajavuori as Eino Lehtinen.

Ledda av ödet (Swedish name in Finland / Dolkmordet [Dagger Murder] (Swedish name in Sweden) / Le Destin nous guide / Uns führt das Schicksal.
    FI 1945. PC: Filmi-Kuva Oy. P+D+SC+ED: Veikko Itkonen. CIN: Kalle Peronkoski, Olavi Gunnari. AD: Klaus Kalima. Eija Karipää's costumes: Bure Litonius. M: Heikki Aaltoila. S: Hugo Ranta.
    C: Eija Karipää (Sirkka Taikavuori), Eino Katajavuori (Eino Lehtinen, musician), Uuno Laakso (Heikki Linna, industrialist), Pentti Saares (Pentti Uolevi Helin), Mirjami Kuosmanen (Mirjami, a woman of pleasure), Ture Junttu (Sirkka's stepfather), Annie Mörk (fortune teller), Yrjö Tuominen (judge), Uuno Montonen (barkeeper), Pentti Viljanen (Mirjami's client).
    Premiere: 20.5.1945 Helsinki (Kino Palatsi, Ritz). In other cities: 5.8.1945 Oulu (Aula), Pori (Kino-Palatsi), 19.8.1945 Jyväskylä (Elohuvi), Lahti (Ilves), 22.9.1945 Vaasa (Kinema), 4.11.1945 Kuopio (Scala), 13.1.1948 Tampere (Pirkka); in Turku never screened. Esityskertaindeksi: 270. Foreign sales: Sweden. Telecast: 27.1.1987 TV1, 12.10.1994 TV1, 5.9.1998 TV2, 31.7.2004 TV2, 13.5.2006 TV2, 10.3.2009 TV2, 8.11.2012 TV1, 7.11.2014 TV1, 2.9.2015 TV1 and 19.1.2017 TV1.
    VET A-2046 – K16 – [2400 m – 88 min: the received information: if this was the length and duration at the point of the film control, the film was almost certainly shortened for release].
    Yle Export 35 mm print screened at Cinema Orion, Helsinki (Veikko Itkonen), 6 June 2018

We screened for the first time and I saw for the first time Kohtalo johtaa meitä / Destiny Guides Our Way, the debut film of Veikko Itkonen.

It is a dismal film in many ways. The screenplay does not even try to convince us, and there is cavalier attitude to credibility and even suspense. Because of a basic lack of conviction in the narrative the actors in the leading roles often seem to be merely going through the motions. The actors in the supporting roles are seasoned veterans, much more in touch with their characters. They seem to ignore the screenplay and make the most of their characters.

Yet there is a compelling oneiric current, a definite drive, a joy of the cinema. Certainly Veikko Itkonen had a passion for making this film, although he was not able to express himself better in his scenario.

He was helped tremendously by the fatalistic ambience created by his top cinematographers, Kalle Peronkoski and Olavi Gunnari.

Itkonen also found a wonderful composer, Heikki Aaltoila, who had just started his film career. Kohtalo johtaa meitä was Aaltoila's second film credit. Among the beloved tunes in Aaltoila's later career is the wedding waltz of Akseli and Elina in Täällä Pohjantähden alla / Here Beneath the North Star (1968). But this music is completely different: all-out melodrama music that would sound right for a late silent of the 1920s or even a theatre melodrama of the 19th century. The music is so overdone that it is fascinating.

Petteri Kalliomäki in his unusually insightful program note (copied beyond the jump break) discusses the phenomenon of Finnish film noir in 1944–1948. It was an indigenous phenomenon, growing from our own disturbed circumstances, full of violent crime, deranged minds, broken homes, alcoholism, drug addiction, prostitution, syphilis, and what have you. Kalliomäki observes that Finnish noir was produced by independent film-makers such as Veikko Itkonen, Fenno (Roland af Hällström), Valio-Filmi, and Teuvo Tulio (whose post-war films were completely different from his pre-war ones).

In Kohtalo johtaa meitä / Destiny Guides Our Way normalcy shines in its absence. We start at a fairground and proceed to a home where the stepfather wants to have his way with his stepdaughter Sirkka but is promptly murdered. Because the front door is left open, an unemployed musician, Eino, trespasses to the kitchen to eat. His best friend is the prostitute Mirjami whose clients also include the industrialist Heikki. At a moment's notice Heikki invites Sirkka to a tour of Europe, and Sirkka immediately accepts. Sirkka is convicted for the murder of her stepfather, but it turns out that she was framed by the very stepfather via an ingenious plot involving his identical twin brother. The narrative is full of eerie repetitions and incredible coincidences.

Kalliomäki estimates that Itkonen was not yet influenced by American film noir. There are affinities with fatalistic French crime films of the 1930s as well as with German thrillers of the Weimar era, starting right with the fairground scene and the warning premonitions of the fortune teller.

There is a general feeling of moral apathy in the surface narrative. On a deeper level there is a sense of potential transcendence.

Kalliomäki compares Itkonen's film with Edgar G. Ulmer and Roger Corman. True cinematic energy is brewing in low budget trappings.

The print screened (the sole existing safety screening print) is a television print, often very good, equally often in low contrast, failing to convey the film noir ambience consistently. After the screening I checked the VHS quality which seems faithful to the original concept.

The duration of our screening was 77 minutes, and the print was evidently complete. There has been an erroneous registration of a duration of 88 minutes since the entry at the film classification (in 1945 still conducted by the motion picture industry itself). Or perhaps 88 minutes was the original duration but the film was cut for general release.

BEYOND THE JUMP BREAK: OUR PROGRAM NOTE BY PETTERI KALLIOMÄKI:
BEYOND THE JUMP BREAK: OUR PROGRAM NOTE BY PETTERI KALLIOMÄKI:

Mikäli suomalaisessa elokuvassa on koskaan ollut jonkinlainen film noirin – tai finn noirin – hetki, sijoittuu se ajallisesti vuosiin 1944–48, ja rajoittuu määrällisesti 10–15 elokuvaan (nimikkeiden lukumäärä on siis tuplasti suurempi, kuin mihin Bagh rajaa koko rillumarei-ilmiön). Aikakausi sattuu osumaan yksiin ns. ”vaaran vuosien” kanssa, mutta päivänpoliittisia toiveita tai uhkakuvia näissä teoksissa heijastetaan yhtä vähän kuin suomalaisen näytelmäelokuvan historiassa ylipäätään. Pikemminkin kyse on ajan hengen taltioinnista virallisen sotaoptimismin päätyttyä: yleisen tilinteon kaudesta, puutteen ajasta ilman yleviä päämääriä, järjestystä merkinnyttä painajaista seuranneesta tyhjiötilasta.

Suomalaiset ”mustat elokuvat” syntyivät rinnakkain ensimmäisten puhdaspiirteisten amerikkalaisten noirien kanssa. Jälkimmäisen hedelmiä (sellaisia kuin Wilderin Nainen ilman omaatuntoa) alettiin nähdä meillä vasta loppuvuodesta 1945 alkaen; tyylin tietoiset ja säälittävät jäljittely-yritykset (selkeimpänä Yhden yön hinta) syntyivät vasta puolen vuosikymmenen sytytysajalla. Omaehtoisessa suomi-noirissa kyse oli ennen kaikkea pienten yhtiöiden maaperästä: elokuvia tekivät Fenno (Houkutuslintu, Pikajuna pohjoiseen, Kultainen kynttilänjalka, Sinä olet kohtaloni), Valio-Filmi (Menneisyyden varjo) ja Tulio (Sellaisena kuin sinä minut halusit, Rakkauden risti, Levoton veri, Intohimon vallassa – nelikko, joka on selvästi irrotettavissa ohjaajan muusta tuotannosta). Kohtalon sattumanvaraisuus kohosi draaman keskeiseksi polttoaineeksi, huojuvat kulissit ja tunkkaisenmusta yökangas tiivistivät sodanjälkeisen kaupunkielämän koko klaustrofobian. Lähimmät vertailukohdat näille elokuville ovat löydettävissä amerikkalaisen PRC-yhtiön tuottamista ja Edgar G. Ulmerin ohjaamista, samanaikaisista halpiksista, jotka – Luc Moullet’n luonnehdinnan mukaan – olivat kertomuksia ”ihmisen yksinäisyydestä ilman Jumalaa”.

Veikko Itkosen esikoisohjaus Kohtalo johtaa meitä sopisi nimeksi mille tahansa Ulmerin elokuvalle. Päättymättömältä vaikuttavan yön sisältä versova tarina alkaa uhkaavasta tivolista: ennustajaeukko povaa kaksinkertaista kuolemaa, karusellista putoaa yleisön sekaan ruumis... Ensimmäiset kelat avaavat väkivallan, vainoharhan ja häilyvien moraalikäsitysten spiraalin. Rikkaan perheen tytär hiipii peräänsä kuolaavan isäpuolen huoneeseen ampuakseen tämän – vain huomatakseen, että mies on jo ehditty murhata. Ruumiin kätkentäkohtaus on sekä visuaalisesti että vinolta huumoriltaan kuin Cormanin Pienen kauhukaupan vastaavien jaksojen edeltäjä.

Matka jatkuu pakomatkalle Eurooppaan, jota tuskin koskaan on hahmotettu samanlaisena sarjana mitäänsanomattomia ja kolkkoja hotellihuoneita. Loppupuolella otetta kevennetään Hitchcockin ”syytön takaa-ajettu” -jännärikonsepteista apinoituun suuntaan, mutta alussa luotu, kollektiiviseen syyllisyyden-tuntoon perustuva jännite pysyy yllä. Edes ”Rikospähkinän” ratkaisua tai helismaalaista puujalkavitsiä muistuttava kerintä ei onnistu tuhoamaan kokonaisvaikutelmaa. Kohtalon ja sattumanvaraisuuden maailmassa jopa älytön happy end on mahdollinen vaihtoehto.

– Petteri Kalliomäki 6.6.2018