Sodankylä morning discussion: Barbet Schroeder

Barbet Schroeder and Olaf Möller at the Sodankylä morning discussion, 16 June 2018. Photo: Sanna Bohm / Midnight Sun Film Festival.

Barbet Schroeder in discussion with Olaf Möller in English.
The School, Midnight Sun Film Festival (MSFF), 16 June 2018.

MSFF: "Veteran director Barbaret Schroeder was the guest at Saturday’s morning discussion at the Kitisenranta school. Schroeder’s films deal with extreme subjects and complex people and he told interviewer Olaf Möller that his relationship with cinema is connected to two traumatic experiences. Disney classic Bambi was the first film Schroeder saw and it caused him such a strong reaction that the young Schroeder had to be dragged screaming out of the screening.

However, Schroeder’s most important film experience in terms of the content of his own films the Iran born director received after moving to Paris. Schroeder’s mother is of German background and she decided to educate her son on the atrocities committed by Nazi Germany after some locals called a friend of the family a “Jew”. The Alain Resnais’s classic Night and Fog (1956) had such a strong impact that it basically gave the then 14 year old Schroeder a new direction for his life. While still young, he managed to join the editorial team of Cahiers du Cinema and spent a lot of time with other cinephiles.

Soon Schroeder took another step forward by becoming longtime friend Éric Rohmer’s producer. He founded the Les Films du Losange production company so that his friends would be able to make small budget films as independently as possible.

Gaining more confidence by working with Rohmer, Schroeder mentioned that becoming a producer at such a young age taught him how to handle setbacks and difficult situations. Schroeder told anecdotes about risk taking producers as well as challenging productions in unfamiliar environments and cultures.

It was from Rohmer that Schroeder learned that there is a seed of documentarism in every film. Rohmer respected the authenticity of a scene even when making fictional films. Möller lead Schroeder to admit that this is characteristic of Schroeder’s films also. La Vallée (1972), for example, is a metafictional commentary on filmmaking that follows a group of youngsters travelling to an indigenous people’s area.

Schroeder has never shied away from switching genres and styles. He said that he is looking for adventure via his films – that makes him feel alive. Somewhat surprisingly, he added that he was also happy making Hollywood films. Despite receiving criticism, he told that he has always been attracted to films aimed outside the arthouse audience. Still, Schroeder’s Hollywood films are genre films mainly because it is easier to get financing for such films rather than convincing producers of one’s own ideas.

Dealing with out-of-the-ordinary themes and phenomena in his films, Schroeder said that he chooses his themes simply based on whether they interest him or not. He familiarizes himself with the subjects of his films extremely well before the filming begins. It was Schroeder’s research on how Baruch de Spinoza and Buddha conceived hate and self-control that led him to make his latest documentary The Venerable W. Schroeder’s ponderings on ways of dealing with personal anger led him to information about Burmese monks who provoke fascism and genocide in their country.

Schroeder thought about what his desert island film would be for a long time, but if he had to pick his favourite film of all time, it would be F. W. Murnau’s Sunrise (1927)."

AA footnotes:

At 13 in Paris I really started to go to the cinema. At La Cinémathèque francaise I saw the entire Bergman, Mizoguchi, Hawks. To see the complete works was really a luxury. I was 14 by then. I was one of the first row guys. There were 20 of us. Sometimes I missed the last subway, and there was an over a half an hour walk home. Then I realized that I'm going to make movies. My way was paved. I just have to follow it.

Of Cahiers du Cinéma I was a big fan. I just went there to see what happens. As an excuse I mentioned an out of print issue, and then we started talking with Éric Rohmer. He was my main target of admiration. Whenever he needed help I was there.

Launching Les Films du Losange we first made the first two Contes Moraux, La Boulangère de Monceau and Le Carrière de Suzanne on 16 mm. We filmed in every season and needed to have access to the same actors for a long period. Those were people I knew, many from my circle of friends. Suzanne is one of my favourites. We had no money whatsoever. To the café scenes we called friends. We had no money to pay for the coffee.

Paris vu par… was an omnibus film, episodes of which were directed by Chabrol, Rouch, Douchet, Rohmer, and Godard. The idea was to first do a sketch, then a feature. The novel idea was to distribute this with a new Debrie machine with which you could project 16 mm like 35 mm.

I was 22, not familiar with France, and the obscure rules. But I learned them. Then came the bad news: the Debrie concept was not working. It needed a special technician to follow the film. The system fell apart. We needed to blow up the film to 35 mm.

The name Losange: I wanted to call it Triangle, in hommage to the classic American company. But it still existed, in bankruptcy.

So I had dinner with the brilliant poet Philippe Sollers. He suggested to take two triangles, and it’s a losange. (The name does not refer to Los Angeles).

My mother had a beautiful Emil Nolde painting. Nolde was a friend of the family. That painting helped finance the company.

Once the company started, Henri Langlois made a major event around it. I had never planned producing. The task of the producer is to assemble all the different energies.

OM: What did you learn from  Rohmer?

BS: Original characters. Document yourself. Precise detail (such as real prices). For a scene with a rose he planted the rose in time to have it in the scene. A respect for the reality. Interest in the documentary. Rohmer at the time was making educational movies about Pascal and the industrial landscape.

OM: Acting. BS: I never had any ambition to act. I went only when asked by very close friends. It is difficult to talk to a wall. I experienced the maximum loneliness of not playing a leading role when you don’t know the rituals. As a result of this experience I take extra care of supporting actors.

OM: More. BS: I learned my number one lesson. The film is always too long. The first cut was 3½ hours. How to cut to a reasonable length.

Murnau was one of my main influences.

OM: Gégauff. BS: Paul Gégauff was extremely brilliant, a young man, half German, had read everything, very joyous, always drinking, extrovert, close to Chabrol, to Rohmer. A big influence on Rohmer. He had a house not easy to access.

Rohmer to Gégauff after Ma nuit chez Maud: “I finally got rid of your influence”.

He was an important presence, politically right, belonging to the anarchist right. The Cahiers team was not left, not right. This was a period when in the French intelligentsia everyone was a Communist or close.

OM: Social life. BS: At the Champs-Elysées we would all meet in the cinema and start talking at the Cahiers office and go downstairs and continue at a cheap restaurant. It was like a modern salon.

OM: When you make films are they things you know or things you want to know. BS: Either I want to find out more or I want to tell. Inju: I had no previous knowledge of that world. But we got the details rights about the geisha police.

OM: Being a foreigner. BS: Home is wherever I make a movie. Two weeks in another town. I’m floating.

OM: Do you want to feel a stranger. BS: I like to feel at home everywhere.

OM: You even made a jungle epic. BS: La Vallée is my island that is not on the map. I’ve added it. When you go there you don’t come back. There was no boat. Only six people in a Land Rover. A valley obscured by clouds. I believed in the dramatic structure but here I tried to do something different. Instead of a dramatic structure we created a contemplative movie. It has some charm. We did what the characters did. The people there saw a white woman for the first time. It took six months. In CinemaScope with direct sound. We were 13 altogether. It was some kind of an exploration.

OM: Documentaries. BS: Koko. A woman had volunteered to take care of Koko living next to the gorilla. She had to be engaged as well. Koko knew exactly where to start the camera. He was extra sensitive to sound.

OM: Tricheurs. BS: I had met a gambler who became a close friend. I went to the racetrack with him. He lost everything except the sky, the nature, and life. He said it was delicious. After the night there was suddenly a world of beauty. He was throwing money under the table. “What does it matter”. I went crawling under the table.

The producer in US gets a salary. Few producers gamble. Paolo Branco was a gambler. Steve Reich was a real gambler. Playing the director of the casino.

OM: The ambition to make a US film. BS: Americans financed La Vallée, and Koko had a US producer. There was always America.

OM: Barfly and Golan-Globus. BS: Barfly was not a Hollywood film. Stallone hated it, called it a disgrace, would never work with anyone involved.

Bukowski wrote an entire book on Barfly. A book called Hollywood. But it was a different type of cinema. He could never really understand. Cannon was an Israeli company making low budget films.

Reversal of Fortune was only distributed by Warner Bros. The finance was foreign. It was a big success for WB. They were ashamed because “we didn’t do too much. No campaign. We could have done more”.

I got offers for all kinds of big movies.

Single White Female: that kind of film I love. I was very happy to do that.

OM: Genre movies. BS: I believed that it’s better to do something that somebody wants to do.

OM: Dershowitz. BS: Brilliant. Gave a background to Verges. He admired Verges. Belonged to the same family. Defending bad people. All my life I wanted to do a Verges film. He was an anti-colonialist, fighting for the independence of Algeria. He was my hero. I followed him. But there was a dark side. A man for me, that’s for sure.

OM: Verges your key film. BS: It was waiting in the wings. A director was doing a documentary on him. He wanted to defend Saddam. Everyone wanted to do a documentary. Then the Brits gave up. That’s how I got it. I hadn’t met him before.

OM: Your only real epic. Others are more intimate. BS: It’s called dramaturgy. Epic deals with something huge. Here: the beginning of terrorism. During the Algerian war beautiful women were carrying bags with bombs. They were extreme terrorists. There is a straight line to the Twin Towers.

OM: After Hollywood. BS: I felt a drain on a human level. Not enough adventure, discovery. I was going back to Colombia all my life. My heart is there. From the writer of La virgen de los sicarios I read everything. I wanted to do something together. Killing 18 people is something I cannot relate to. Negotiations were getting it down to the number of killing five people. A love story. Vertigo is the mother of all love stories. No insurance company would cover it. The first movie shot on HD. It was not simplifying things. For aesthetical reasons. The city is one of the characters. A homosexual love story. The city was very present. On HD, background always in focus. Digital gunshots are easier. I was exhilarated.

OM: Inju. BS: A book that Raoul-Luis gave me. Fantastic. There was one French actor, all others were excellent Japanese actors. Luciano Tovoli has been in all my movies. It was a challenge to communicate. We shot the entire movie in Japan. It was painful. To shoot in a public park they state: “no big deal”. They never say no. Shooting in the street. They never say no. But it is impossible. Shooting at night. Always limitations.

OM: Japanese crew. BS: When we started there was at 8 o’clock a big reunion. Everything was discussed in detail. We finished at night. Everything was fine. Two days later: “there are a few little details. We need a short little meeting”. It took until 9 o’clock pm. But. When we started we had a crew of fanatics. Only never change anything.

OM: The venerable W: how did you find him? BS: A few years back I had an important experience with my neighbour, and for the first time in my life I felt hate. I did not know what to do. I tried to understand. In Spinoza and Buddha hate is to be avoided at any cost. At 19 I visited India to visit the places related to Buddha. In Sri Lanka the Terabada Buddha tradition was passed as oral tradition for two centuries before it was written down. I cured my hate.

In 2015 I started to discover about the genocide in Myanmar. Buddhism is against hate. Then I found the venerable W., the Buddhist monk of hate. I had found my ultimate bad guy to end my trilogy.

We were two tourists, I with a young female with a camera. We spent a couple of weeks trying to find someone to introduce us.

When we met W. we told that Marine Le Pen is about to become President of France, sharing the same ideals with W. “You can ask anything. I’ll answer any question”.

By the time we had the movie in Cannes the big genocide was on.

I was born in the shadow of the history of pogroms. My mother refused to speak German having escaped from Hitler’s Germany. That is why I don’t speak my mother’s tongue. That’s why I don’t speak German.

OM: Projects? BS: I never talk about my projects.

Desert island film:
L’Aurore – Sunrise.
And a good satellite antenna powered with sun panels.

BEYOND THE JUMP BREAK: BARBET SCHROEDER INTERVIEW WITH SANNA VIKMAN (YLE) / PRESENTING GENERAL IDI AMIN DADA, REPORTED BY VALTTERI MÖRTTINEN (APU) / INTERVIEWED BY HANNU BJÖRKBACKA FOR KESKIPOHJANMAA:
BEYOND THE JUMP BREAK: BARBET SCHROEDER INTERVIEW WITH SANNA VIKMAN (YLE) / PRESENTING GENERAL IDI AMIN DADA, REPORTED BY VALTTERI MÖRTTINEN (APU) / INTERVIEWED BY HANNU BJÖRKBACKA FOR KESKIPOHJANMAA:

Sodankylän elokuvajuhlilla vieraileva Barbet Schroeder Ylen haastattelussa: Olen niin kauhuissani maailman tilasta, että olen lakannut kokonaan nauramasta

Pahuuteen perehtynyt ohjaajalegenda näkee Idi Aminissa ja Donald Trumpissa yhtäläisyyksiä.

Sanna Vikman15.6.2018 klo 19:02
KuvaT: Uula Kuvaja / Yle

Barbet Schroederin mittavan uran yksi keskeinen elementti on elokuvatrilogia absoluuttisesta pahuudesta.

Se kattaa dokumenttielokuvat Ugandan raa’asta yksinvaltiaasta Idi Aminista (siirryt toiseen palveluun), natsien, terroristien ja diktaattoreiden asianajajana kunnostautuneesta Jacques Vergésistä ja rohingya-muslimeiden kansanmurhaa Myanmarissa lietsoneesta buddhalaismunkki Ashin Wirathusta.

– Näiden elokuvien myötä ymmärsin sen, että pahuus on inhimillistä. Se on jotain, mitä ei voi erottaa ihmisenä olemisesta. Työni on yrittää ymmärtää ja olla tuomitsematta.

Munkki kylvää vihaa -elokuvan jälkeen Schroeder ajatteli jättää pahuuden teeman sikseen. Kansanmurha on pahuutta, jota on vaikea ylittää.

– Siinä elokuvassa on vielä niin äärimmäinen ambivalenssi; vihaa kylvetään rauhanomaisena ajatellun buddhalaisuuden sateenvarjon alla.

Pahuuteen perehtyminen elokuvan keinoin ei tehnyt Schroederista kyynikkoa. Nyt hänestä on kuitenkin kehittymässä sellainen. Politiikkaa aktiivisesti seuraava 76-vuotias ohjaaja kuvailee olevansa kauhuissaan siitä, mitä maailmassa tapahtuu.

Hänen mielestään Yhdysvaltojen presidentin Donald Trumpin ja Pohjois-Korean johtajan Kim Jong-unin tapaaminen oli makaaberia ja vaarallista teatteria, suoranainen katastrofi.

– Pelkään enemmän kuin koskaan sitä, mitä maailmalle tapahtuu. Ei ole ehkä vielä kyse maailmanlopusta, mutta tuntemamme läntisen maailman lopun alusta kyllä. Olen niin kauhuissani, että olen lakannut kokonaan nauramasta. Ennen nauroin aina.

Schroeder arvelee, että jos hän olisi tehnyt Trumpista dokumenttielokuvan 10–20 vuotta sitten, se olisi paljastanut hyvin samantyyppisiä asioita kuin hänen vuonna 1974 valmistunut elokuvansa Idi Aminista.

– Minulle oli aikoinaan suoranainen valaistumisen hetki, kun näin Aminin lähikuvassa iloisena ja sympaattisena tyyppinä, mutta tiesin samalla, miten verinen diktaattori hän on. Oli todella paljastavaa houkutella hänet kanssani tekemään omakuvaansa. Käsitys, joka hänellä oli itsestään, kertoi valtavan paljon.

– Jos Trumpista olisi ennen valtaannousua tehnyt elokuvan, olisi lopputulos ollut hyvin samankaltainen. Tällaisilla hahmoilla on taipumus paljastaa itsensä, eivätkä he häpeä mitään.

”Teen aina ainoastaan amerikkalaisia elokuvia”

Ranskassa koulunsa käynyt sveitsiläis-saksalainen Barbet Schroeder oli ajatellut tehdä ensimmäisen pitkän elokuvansa vasta vähän alle nelikymppisenä. Siinä iässä olivat aloittaneet myös hänen ihailemansa amerikkalaisohjaajat.

Toisin kävi. Schroeder oli vasta 23-vuotias perustaessaan oman tuotantoyhtiön, Les Films du Losangen. Alkuvuosinaan se teki suoranaisia taikoja Ranskan uuden aallon elokuvan eteen ja on viime vuosina tuottanut esimerkiksi Michael Haneken elokuvia. Ensimmäisen oman elokuvansa Lisää! Lisää! Schroeder ohjasi 28-vuotiaana.

Hän tiesi jo elokuvaa tehdessään, että se päätyisi Ranskassa sensuurin hampaisiin, joten filmi tuotettiin englanniksi Luxemburgissa. Pink Floydin musiikin tahdittama elokuva käsittelee heroiiniriippuvuutta ja sen katsottiin ihannoivan huumeidenkäyttöä.

Elokuva oli puolen vuoden ajan kielletty Ranskassa, mutta siitä tuli silti Euroopassa hitti.

– Se perustui asioihin, joita näin ja tunsin ympärilläni. Se jopa kuvattiin talossa, jossa olin viettänyt lapsena kaikki kesäni. Olin aina ihaillut suuria amerikkalaisohjaajia, jotka tunsivat asiat ja paikat, joita he käsittelivät elokuvissaan. Jos he tunsivat hevoset, he tekivät elokuvia hevosista. Tiesin jo silloin, että haluan tehdä amerikkalaisia elokuvia.

Niitä Schroeder sitten päätyinkin tekemään. Hän on ohjannut 1980-luvulta lähtien lukuisia suuren budjetin Hollywood-elokuvia, kuten Nuori naimaton nainen, Numeromurhat ja Onnen kulissit. Hän on ohjannut jopa yhden jakson verran kriitikoiden rakastamaa Mad Men – televisiosarjaa.

Samaan aikaan hän on tuottanut ja levittänyt muiden elokuvia, ja ohjannut dokumenttielokuvia. Charles Bukowski innoitti hänet tekemään sekä dokumenttielokuvan The Charles Bukowski Tapes (1985) ja kiitellyn, Mickey Rourken tähdittämän fiktion Barfly (1987).

– Haluan tehdä fiktiota, joka näyttää dokumentilta. Teen aina taustatutkimusta fiktioon aivan kuin dokumenttielokuvaa varten, jotta elokuvasta tulisi totuudellisempi. Vastaavasti kun teen dokumenttielokuvia, käytän fiktion keinoja esimerkiksi päähenkilön rakentamisessa. Kun haastattelin Bukowskia Barflyta varten tajusin, että haastattelujen joukossa oli ihania helmiä, joita syntyi hänen useamman minuutin monologeistaan. Ne piti käyttää.

Barbet Schroeder tunnetaan paitsi amerikkalaisista valtavirran elokuvistaan ja dokumenteistaan, myös varsin kokeellisista art house –ohjauksistaan. Esimerkiksi kolumbialaisen Medellinin huumekaupungin sosiaalisiin kuvioihin sijoittuva La virgen de los sicarios (2000) kuvaa vanhemman miehen ja 16-vuotiaan roistonalku Alexiksen traagisesti päättyvää suhdetta. Elokuva on samaan aikaan surrealistinen ja raadollisen toden tuntuinen.

Schroeder ei omasta mielestään ole ikinä tehnyt taide-elokuvaa. Hän sanoo tekevänsä aina ainoastaan amerikkalaista elokuvaa.

– Esimerkiksi tuossa elokuvassa ei ole ensimmäistäkään improvisoitua sanaa, vaikka se näyttää oikealta elämältä. Se on värien käytöstä lähtien puhtaasti amerikkalaisen elokuvan lakeihin perustuva elokuva. Ehkä tiettyjä elokuviani pidetään art housena aiheiden takia. Vuonna 1999 eli vuosisadan lopussa, kun kuvasin Medellinissä, ei homoseksuaalisuutta juuri käsitelty elokuvissa.

Myanmarin kansanmurhaa kuvaava dokumentti valmistui viime vuonna, ja seuraava elokuva on jo tekeillä. Siitä Barbet Schroeder ei kuitenkaan puhu vielä mitään.

– En ikinä puhu keskeneräisistä töistä tai töistäni etukäteen. Näette sitten.


VALTTERI MÖRTTINEN: BARBET SCHROEDER PRESENTING GÉNÉRAL IDI AMIN DADA: AUTOPORTRAIT
Apu [not dated] .06.2018

General Idi Amin Dada: Autoportrait oli Sodankylän elokuvajuhlien torstai-illan herkkupala.
Teksti Valtteri Mörttinen

Dokumenttielokuvan ei tarvitse välttämättä olla imarteleva. Siihen voi silti saada kohdehenkilön täyden tuen ja osallistumisen. Kohdehenkilön täytyy vain olla onnellisen tietämätön siitä, että hänen valheensa eivät mene yleisölle läpi.

Barbet Schroederin vanha klassikko General Idi Amin Dada: Autoportrait (1974) sai ajoittain yleisön ulvomaan naurusta elokuvateatteri Lapinsuussa torstai-iltana. On tietysti hieman synkkää ja kyseenalaista nauraa Ugandaa hallinneen diktaattorin kommelluksille kuin ne olisivat Tex Avery -piirrettyä, mutta hirmuhallitsijan lapsenomainen usko siihen, että länsimainen yleisö uskoo asiat, joita hän kameralle selittää, tekee kokemuksesta komediaa.

Schroeder kertoi näytöksessä, että kun häntä pyydettiin osallistumaan dokumenttisarjan tekemiseen, jossa esiteltäisiin eri valtioiden päämiehiä, hän tiesi välittömästi, kenestä hän haluaa elokuvansa tehdä.

– Hän oli kuin karikatyyri kaikista hallitsijoista, Schroeder kertoi yleisölle.

Elokuva on osoitus ohjaajan vallasta

Elokuvataide on ohjaajan väline. General Idi Amin Dada: Autoportrait on oppikirjaan kelpaava todiste asiasta. Schroeder antaa diktaattorille toistuvasti vapaat kädet esiintyä kameralle niin kuin tämä itse tahtoo. Kamera ratkaisee, mitä yleisö todellisuudessa saa irti esiintymisestä.

Kun Mig-hävittäjät lentävät yli Ugandan taivaan, Schroeder ei keskity hävittäjiin vaan diktaattoriin, joka yrittää osoittaa kameramiehelle, että ”kuvatkaa nyt noita hävittäjiä”. Kun diktaattori ottaa ministeriensä kanssa uintikilpailun luksusaltaalla, leikkaamaton yksittäinen otos näyttää, että kisan voitto ei välttämättä jää kiinni uimataidoista. Välillä kankaalle jopa ilmestyy ironisia tekstikortteja, joissa yleisölle selitetään sanallisesti, mitä tyhjästä kohdasta on leikattu diktaattorin käskystä pois.
Mainos

Se, että Idi Amin saa kertoa kameralle kalatarinoitaan vapaasti kuin Kim Jong-Il konsanaan, jättää dokumentin kohteelle vapaat kädet puhua itsensä pussiin ja tehdä itsestään pelle. Metodi on hyvin samankaltainen kuin Joshua Oppenheimerilla myöhemmin mainetta ja palkintoja niittäneessä dokumenttielokuvassa The Act of Killing (2012), jossa kohdehenkilöt niin ikään luulevat esiintyvänsä heitä mairittelevassa elokuvassa.

– Halusin antaa kohteelle tarpeeksi liekaa, jotta hän voi hirttäytyä siihen, Schroeder selittää ratkaisujaan.
kuva Barbet Schroeder kertoi elokuvistaan yleisölle innolla. Kuva: Valtteri Mörttinen.

Schroder juhlii sitkeästi koko festivaalin ajan

Iranilais–sveitsiläisen Schroederin tuotannosta nähdään tapahtumassa useampikin elokuva, ja päävieraan into kertoa teoksistaan on ilahduttava. Avajaisiltana nähdyn Onnen kulissit (Reversal of Fortune, 1990) -elokuvan aikana ohjaaja oli vasta matkalla kaupunkiin, mutta soitti matkan varrelta ja pyysi, ettei festivaalijohtaja Timo Malmi päästäisi yleisöä lähtemään näytöksestä ennen kuin hän on päässyt vastaamaan heidän kysymyksiinsä.

Tulevana yönä 0.30 nähdään Schroederin elokuva Barfly (1987), joka perustuu Charles Bukowskin omaelämäkerralliseen tekstiin. Perinteiseen Kitisenrannan koulun aamukeskusteluun ohjaajaa saapuu tentattavaksi lauantaiaamuna klo 10.


BARBET SCHROEDER INTERVIEWED BY HANNU BJÖRKBACKA
KESKIPOHJANMAA, 17 JUNE 2018

Keskipohjanmaa+ | su 17.6.2018 klo 08:00
Keskipohjanmaan elokuvakriitikko Hannu Björkbacka Sodankylän elokuvajuhlilla – haastattelussa veteraaniohjaaja Barbet Schroeder
Kun tekee itse valintansa, saa vapaat kädet myös isoissa amerikkalaisissa tuotannoissa, sanoo sveitsiläinen elokuvan veteraani Barbet Schroeder.
Kuvat: Antti Yrjönen / Sodankylän elokuvajuhlat

Hannu Björkbacka

Sodankylän festivaalin mestariluokkien vetäjä Olaf Möller paljasti brittimestari Thorold Dickinsonista puhuessaan oman ohjaajaihanteensa.

– Minua ei kiinnosta sellainen, joka tekee aina 'samaa elokuvaa'. Minä pidän ohjaajista, jotka pyrkivät tekemään joka kerta uutta ja erilaista – kuten Thorold Dickinson.

Kerron tämän sveitsiläisohjaaja Barbet Schroederille ja hän tunnustautuu Dickinsonin heimolaiseksi. Elämä on vienyt Schroederia eri mantereille. Kosmopoliitti hän on elokuvantekijänäkin.

– En halua asettua aloilleni elämässä tai töissä. Tunnen olevani kotonani kaikkialla. Tutkin asioita eri maissa ja erilaisissa todellisuuksissa. Haluan syöksyä niihin päätä pahkaa. Jokainen elokuva on minulle uusi seikkailu, sanoo elokuussa 77 vuotta täyttävä, yhä aktiivinen veteraani.

Sain Sodankylässä Barbet Schroederilta päivän viimeisen haastatteluvuoron. Olin kuullut, että ohjaaja ei ollut saanut hyvin nukutuksi. Syynä ei kuitenkaan ollut Lapin yötön yö.

– Minulla on aina uniongelmia. En koskaan nuku yli kolme tuntia kerralla. Yritän välttää unilääkkeitä, otan vain antihistamiinia ja työskentelen pari tuntia. Sitten toivon, että nukahtaisin muutamaksi tunniksi. Jotta nukkuisin kuusi tuntia, tarvitsen siihen kaksinkertaisen ajan.

Teheranissa syntynyt ja Afrikassa, Argentiinassa sekä Kolumbiassa kasvanut Schroeder aloitti uransa parikymppisenä. Hän perusti yhtiön, joka tuotti ranskalaismestari Éric Rohmerin ensifilmit. Schroeder kuitenkin vähättelee omaa osuuttaan.

– Varsinaisesti olen tuottanut vain omia filmejäni ja pidän itseäni ensisijaisesti ohjaajana. Ei voi puhua yhteistyöstä Rohmerin kanssa, olin apulainen. Hän on oppimestarini, minä kisälli. Uuden aallon tekijänä Rohmer oli pioneeri, joka ylitti rajoja. Kuvasimme Pariisin kaduilla ilman ääntä. Se oli temppu, joka teki filmaamisesta joustavaa, liikkuvampaa.

– Rohmer oli silti kiinnostunut äänestä sekä väreistä, vaikka ensifilmit olivat mustavalkoisia ja 16-millisiä. Hän pyrki laajentamaan elokuvan kenttää. Opin hänen matkassaan paljon.

Esikuvaansa seuraten myös Barbet Schroeder on avoin teknisille uudistuksille, jotka avaavat luovuudelle uusia mahdollisuuksia.

– Kuvasin yhden ensimmäisistä digitaalisista teräväpiirtoelokuvista, jo vuonna 1999. Se oli Kolumbiassa tehty Our Lady of the Assassins (2000). Nythän digiä käyttävät kaikki!

– Viimeisimmän draamani Amnesia (2015) tein 6K-videolla. Ei suinkaan teatteriesityksiä varten, vaan se terävyys helpotti leikkaamista. Saatoin irrottaa laajakuvasta yksityiskohdan lopulliseen elokuvaan, vaikkapa lähikuvan, ja se pysyi terävänä valkokankaalla. Voin myös poistaa isosta kuvasta kohtauksen toisen näyttelijän, mikäli hän epäonnistui. Sellainen ei aiemmin olisi ollut mahdollista.

– Olen muiden tavoin nostalginen vanhan filmin suhteen, mutta haluan ottaa uuden tekniikan avosylin vastaan.

Kerron Schroederille, että hänen uusin työnsä, dokumentti Munkki lietsoo vihaa (2017) on näytetty Ylellä. Vaikka ohjaaja on tehnyt töitä televisiolle, hän haluaa yleisön näkevän dokumenttinsakin valkokankaalta.

– Televisiolle teen vain fiktiota, en koskaan dokumentteja. Olen suunnitellut ne elokuvateatteriin niin kuvan kuin äänen osalta. Munkki on hyvin dramaattinen elokuva, samoin kuin Kenraali Idi Amin Dada (1974) ja Paholaisen asianajaja (2007). Suunnittelin niitä pitkään ja hartaasti. Munkki-dokumentin leikkaaminen vei yhdeksän kuukautta, Paholaisen asianajajan puoli vuotta. Yleensä tv-dokkareiden leikkaamiseen käytetään 6-8 viikkoa.

Barbet Schroederin onnistunut amerikkalaisfilmien putki – Charles Bukowskin elämään perustuva Baarikärpänen (1987), Onnen kulissit (1990), josta Jeremy Irons voitti pääosassa Oscarin, sekä Nuori naimaton nainen (1992) – on ihan yhtä persoonallista elokuvaa kuin ohjaajan indie-tuotannot. Baarikärpänen oli niin uskottava, että jopa The New York Post erehtyi käyttämään näyttelijä Mickey Rourken roolikuvaa kirjailija Bukowskin muistokirjoituksessa.

– Minulla oli vapaat kädet Amerikassakin. Vapaus on sisäänrakennettu projektiin, jonka itse valitsee. Kun pitää valinnat omissa käsissä, saa luomisen vapauden, Schroeder uskoo.

Jännärissä Nuori naimaton nainen, hän kulki Hitchcockin Vertigon (1958) ja Ingmar Bergmanin Personan (1966) jalanjäljissä.

– Hyvinkin paljon! Suomennettu nimi viittaa seksuaalisuuteen, jota en alkuperäisessä korostanut. Usein tyttö, josta on tulossa nainen, etsii omaa identiteettiä. Joskus toisesta naisesta tulee ihailun kohde ja malli. Sitä tapahtuu yleisesti ja koko ajan. Siinä oli hyvä alku draamalle. Se oli psykologisessa mielessä totta.

Monet Schroederin elokuvista pohjautuvat todellisuuteen.

– Laaksossa (1972) kerroin tuntemastani ihmisistä, jotka halusivat perustaa maanpäällisen paratiisin, vaikka se on aina tuhoisaa. Tunsin myös uhkapelurin, jonka oli pakko ruveta huijaamaan selviytyäkseen. Hän menetti kaiken. Näinhän uhkapelureille käy, se on osa sairautta. Siitä tein Huijarit (1984).

– Amnesia kuvattiin Ibizalla äitini talossa. Äiti ei 16 vuotta täytettyään suostunut puhumaan saksaa. Hän muutti Berliinistä Sveitsiin vuonna 1936. Niinpä minäkään en osaa saksaa! Tuo äärimmäinen asennoituminen kiehtoi minua ja halusin tehdä siitä filmin.

Ääri-ilmiöt synnyttivät myös dokumenttiohjausten Pahuuden trilogian. Idi Amin Dadassa Schroeder kohtasi Ugandan pelätyn sotilasdiktaattorin silmästä silmään. Paholaisen asianajajan aiheena on Jacques Vergès, joka puolusti oikeudessa Slobodan Milosevicia ja Shakaali Carlosia sekä Gestapo-johtaja Klaus Barbieta, jota hän kuvasi uhriksi. Vergès myös kampanjoi onnistuneesti terroristi Djamila Bouhiredin puolesta, ja meni tämän kanssa myöhemmin naimisiin. Munkki lietsoo vihaa näyttää, miten buddhistimunkki Wirathu on ajanut Rohingya-heimoa etnistä puhdistusta Myanmarissa.

– Pahuuden trilogiassani yritän ymmärtää ilmiötä. On kummallista nähdä toinen puoli ihmisistä, joiden pitäisi olla pelkästään halveksittavia. Toisaalta elämässään voi tavata tyyppejä, jotka ovat täysiä hirviöitä, mutta ei vain koskaan huomaa sitä, ohjaaja pohtii.

Kuten Sodankylän toinen kesävieras Olivier Assayas, Barbet Schroeder käyttää elokuvissaan usein valmista, levytettyä musiikkia. Esikoisfilmiin Lisää! Lisää! (1969) musiikin sävelsi Pink Floyd, mutta ohjaaja halusi, että kuulostaisi kuin laulut tulisivat transistoriradiosta. Soundtrack oli Floydin ensimmäinen levytys ilman johtohahmo Syd Barrettia.

– Musiikki riippuu elokuvasta. Baarikärpäsessä soi sata eri levyä, mutta ei mitään varta vasten sävellettyä. Dokumenteissani taas on originaalia musiikkia ihan kuin kyse olisi fiktiosta. Paholaisen asianajajassa kuvasin juristin terroristivaimoa, joka oli räjäyttänyt kahvilaiskussa aikuisia ja lapsia. Vaimoa ei näytetä, mutta kun joku puhuu hänestä, naista edustaa soiva teema. Sekin on musiikin käyttöä fiktiofilmin tyyliin. Samoin Munkki lietsoo vihassa. Musiikki tuo elokuvaan tunteet.

Barbet Schroeder on naimisissa toisen Midnight Sun Film Festivaalin päävieraan, näyttelijä Bulle Ogierin kanssa. Onko hyvän näyttelijänohjaajan maineessa oleva Schroeder ehkä saanut vinkkejä vaimolta?

– Yritämme olla sekaantumatta toistemme töihin, Schroeder sanoo ja hymyilee.

Lopuksi kysyn, keiden elokuvista hän itse pitää. Mutta ahkeralla ohjaajalla ei useinkaan ole aikaa mennä elokuviin. Barbet Schroeder on kuin säveltäjä, joka ei voi kuunnella toisten musiikkia omaa tehdessään.

– Ohjatessani en näe muiden töitä. Elämässäni on pitkiä jaksoja, jolloin en ollenkaan katsellut filmejä. Esimerkiksi Amnesian ja Munkki-dokkarin teko vei minulta neljä vuotta, enkä niiden aikana katsonut elokuvia lainkaan.

– Nyt on taas ollut aikaa enemmän. Sen olen huomannut, että Paul Thomas Anderson on täydellinen nero. Hänen uusin työnsä, The Phantom Thread, on mestariteos! Sanoisin Andersonia ehdottomasti mestariksi, kehuu elokuvan monipuolinen veteraani Barbet Schroeder nuorempaa kollegaansa.

Barbet Schroeder

s. 26.8.1941, Teheran, Iran.

Sveitsiläinen ohjaaja, filmituottaja, käsikirjoittaja ja näyttelijä.

Puoliso on ranskalainen näyttelijä Bulle Ogier.

Yhä aktiivinen Schroeder ohjaa sekä dokumentteja että fiktiota, vuoroin pieniä tuotantoja ja isoja Hollywood-elokuvia.

Suomessa tunnetuimpia ovat Barfly – Baarikärpänen (1987), Onnen kulissit (1990), sekä jännäri Nuori naimaton nainen (1992).

Viime aikoina Schroeder on ollut esillä Ylelläkin nähdystä dokumentistaan Munkki lietsoo vihaa (2017).

Uusin draamaelokuva on Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ohjelmistossa Helsingissä näytetty, Ibizalla kuvattu Amnesia (2015).