Sijainen / Proxy

Sijainen. A childhood photography of the director.

FI 1989. PC: Verity Films. P+D+CIN: Antti Peippo - colour. SC: Martti Siirala, Antti Peippo. M: Antti Hytti. ED: Anne Lakanen. S: Timo Linnasalo. Reader: Jukka-Pekka Palo. Drawings and photographs: Martti, Aune, Antti and Maunu Peippo. 24 min
    A 35 mm print with English subtitles by Herbert Lomas viewed at Cinema Orion, Helsinki (Antti Peippo, Master of the Documentary Essay, Risto Jarva -seura / KAVI), 4 March 2017.
    In discussion after the screening: Ville Suhonen, Markku Koski, Timo Linnasalo, and Anne Lakanen. With comments by Lasse Naukkarinen, Jussi Kautto, Juho Kuosmanen, Eija Pokkinen, and Päivi Istala.

Revisited Sijainen / Proxy, one of the most powerful documentaries in the history of Finnish cinema. My most memorable viewing experience of it was in 1990 in the first Elokuva ja psyyke [Cinema and Psyche] symposium introduced by Dr. Martti Siirala, Antti Peippo's psychiatrist. Peippo (1934-1989) had died of cancer the year before, having finished his two final films, including this.

A documentary film as shockingly personal and intimate as this was an exception at the time. Peippo's father dies in WWII, and soon after that, the family's pet son also dies in an accident. The mother, now a single parent, takes care of the three remaining sons, and tries to educate little Antti as a "proxy", a substitute to the lost pet son. Much earlier, Antti had cried a lot as a baby, but according to the current doctrine, mother had refrained from soothing him. "I wish you were dead" the director remember his mother having said when he was 12. About being cast as a proxy: "I refused the part. Or I failed to realize I actually did".

Family photographs, home movies, children's drawings and other documents are source materials in the personal journey to the past, including the history of the directors' parents. Both parents were artists, and their images are included in the story. Told in the first person but read by a professional actor.

A good print.

BEYOND THE JUMP BREAK: OUR PROGRAM NOTE BY MARKKU VARJOLA:
BEYOND THE JUMP BREAK: OUR PROGRAM NOTE BY MARKKU VARJOLA:

Sijainen (työnimeltään Poika joka ei hymyillyt) oli kuin maanjäristys tullessaan ensi-iltaan. Sen henkilökohtaisuuden aste oli ainutkertainen. Sijainen on omana aikanamme ainoa tietämäni alle puolituntinen elokuva, joka on pyörinyt kaupallisen elokuvateatterin (juuri edesmenneen Aito Mäki-sen hallinnoima Diana) päivittäisessä ohjelmistossa omana matineaohjelmanaan yksin, ja vetänyt täysiä saleja.

Sijaisen erityisyys on moninkertaista. Peippo tekee siinä oman itsensä, lapsuutensa, perheensä ja äitinsä psykoanalyysin (oman psykiatrinsa avulla). Hän avaa yksilöiden ja perheiden vaietun histo-rian, elinikäisten traumojen lähteen, kipupisteen joka tavallisesti jää ihmisen elämässä ikuisesti avaamattomaksi ja piiloon, vaikka sen läpikäyminen olisi ratkaisevan tärkeää itseymmärrykselle ja tulevaisuudelle. Äärimmäisen omakohtaisen yksityisen tason Peippo onnistuu yhdistämään Suo-men yleiseen historiaan, uskonnon ja sotien vaikutukseen, kansalliseen patologiaan, ja luo näin samalla eräänlaista kollektiivista psykoanalyysiä. Avaimena on vanhempien omaksuman kasva-tusmallin kautta tapahtuva taudin siirto, sijaisuus.

Peippo kertoo seitsemästä ensimmäisestä elinvuodestaan. Hänellä on ollut käytössään perheen tuon aikaisia valokuvia, piirroksia ja kaitafilmiä, mikä on käytännön aineistona mahdollistanut elo-kuvan. Tämän asteinen kuvamateriaalin ja selostustekstin totaalisen intiimi ja henkilökohtainen yhteensulautuminen on poikkeuksellista. Hän teki tämän elokuvallisen tutkimusmatkan itseensä ja juuriinsa aivan viimeisinä elinvuosinaan, sairastaessaan terminaalista syöpää, jota piti kantamansa sijaisuuden johdonmukaisena ilmentymänä.

Psykiatri Martti Siirala on todennut Peiposta ja Sijaisesta: "Kielen, elokuvallisen ilmaisun, löytyminen hänen ahdingolleen oli ihmeellinen tapahtuma. Se ei tapahtunut heti eikä nopeasti. Mutta kun sen lävitse oli kuljettu, hänellä alkoi olla oma elämänhistoria. Ahdinko tuli yhä enemmän sanoiksi, kieleksi ja kuviksi, joilla on yhteisesti ymmärrettävä merkitys. Peippo sanoi, että hänen viimeiset kuukautensa olivat hänen elämänsä parhaat, koska hänen suhteensa omaan itseen ja elämäänsä oli jotenkin ratkaisevasti käynyt ei-kuolleeksi."

Sijainen sai elokuvatuotannon laatutukipalkinnon. Se voitti Tampereen elokuvajuhlilla 1989 koti-maisen kilpailun pääpalkinnon ja Risto Jarva -palkinnon (jonka Peippo päätti jakaa leikkaaja Anne Lakasen kanssa). Se palkittiin myös parhaana lyhytelokuvana pohjoismaisella lyhyt- ja dokument-tielokuvafestivaalilla 1990 ja sai kunniamaininnan ranskalaisella Cinéma du Réel -festivaalilla 1990.

– Markku Varjola 2017